Essee: Mitä kasvatustiede on?

ay410067P KASVATUSTIETEEN PERUSTEET  2 op.

Mika Paldanius

Ammatillinen opettajakorkeakoulu

Essee: Mitä kasvatustiede on?

ss.

29.6.2016

Sisällysluettelo

1.       Kasvatustieteen suhde kasvatukseen

2.       Kasvatustieteen tunnusomaisia piirteitä ja suuntauksia

3.       Kriteerit, joiden täyttyminen tekee toiminnasta kasvatusta

3.1. Intentionaalisuus

3.2. Interaktiivisuus

3.3. Interaktion epäsymmetrisyys

3.4. Pakon ja vapauden ristiriita

4.       Kasvatuksen kolme perustehtävää

4.1. Sivistystehtävä

4.2. Sosiaalisaatiotehtävä

4.3. Identiteettitehtävä

5.       Pohdinta

6.       Lähdeluettelo

1.       Kasvatustieteen suhde kasvatukseen

Kasvatustieteen intressit tai perusmotiivit poikkeavat kasvatuksen intresseistä. Kasvatus on toimintaa, jota toteutetaan käytännössä. Käytännöllisenä toimintana kasvatuksella ohjataan kasvattajien toimesta erilaisissa elämäntilanteissa hyvin monitasoisiakin ratkaisuja. Kasvatustyössä joudutaan ottamaan kantaa mm. siihen millaisiin harrastuksiin perheen isät ja äidit vievät lapsiaan, mitä valintoja he suosittelevat lapsilleen eri kouluasteilla ja millä tavalla vanhemmat rankaisevat lapsiaan (Siljander, 2014).

Kasvatustieteellä on tarkoitus määritellä, eritellä ja analysoida niitä kohteita, joista tietoa halutaan saada. Kasvatustodellisuus on kasvatustieteen tutkimuskohde, josta kasvatustiede luo ja tuottaa tietoa. Pauli Siljanderin mukaan kasvatustieteen tavoitteita voidaan lähestyä kahdella eri tavalla. Ensimmäisenä tehtävänä kasvatustieteen on määriteltävä ja eriteltävä tutkimuskohteensa erityisyys ja kuinka siihen liittyvillä kasvatustoimenpiteillä on ilmiönä tietty tarkoitus. Edellä mainittua tehtävää kutsutaan kasvatustieteessä käsiteanalyysiksi.  Mikä tekee toiminnasta kasvatusta ja millä tavalla tutkimuskohdetta aletaan määritellä kielellisesti: nämä ovat kysymyksiä. joihin käsiteanalyysin avulla haetaan vastauksia (Siljander, 2014).

Toiseksi kasvatustieteen keskeiseksi tehtäväksi Siljander määrittelee käytännön kasvatustoiminnan tutkimisen. Kasvatustieteessä selvitetään, mitä tekijät ovat tunnusomaisia piirteitä kasvatuksessa ja millä tavoin kasvatustoiminnassa on löydettävissä säännönmukaisuuksia. Kasvatustodellisuuden tilaa selvitetään empiirisillä eli kokemusperäisillä tutkimuksilla ja tiedonhankintaa ohjaavien tutkimusongelmien kautta.

Kasvatukseen liittyviä pohdintoja on ollut ihmisen historiassa pitkään, mutta itse käytännön kasvatustoiminta on syytä pitää erillään kasvatukseen kohdistuvasta tutkimuksesta. Erilaiset oppimisen tasot auttavat meitä jokapäiväisessä elämässä. Voimme oppia, vaikka kukaan ei ohjaisikaan meitä tietoisesti. Ehdollistumista tapahtuu jokapäiväisessä elämässä paljon. Olemme ihmisenä sopeutuvaisia erilaisiin ympäristöihin. Toisten käyttäytymistä ja tarkkailua seuraamalla lapset oppivat paljon asioita. Kokeilemalla oppiminen tapahtuu yrityksen ja erehdyksen kautta. Kun ohjaus puuttuu, henkilö joutuu etsimään ratkaisuja yrittämällä ja erehtymällä. Kun tehtävä on suoritettu vahingossa, ei opitun soveltaminen uuteen asiaan onnistu, jos asioista ei ole keskustelu ja niitä ei ole sisäistetty. Kasvattajankin on omalla tavallaan tärkeää ottaa huomioon opittavaan asiaan liittyviä yleisiä periaatteita ja tehdä tietoisen oppimisen kautta valintoja kasvatettavallekin. Tällöin ohjaaminen kannustaa kasvatuksessakin tietoisen oppimiseen ja tiedon soveltamiseen erilaisissa tilanteissa (Hätönen, 2008 ).

2.       Kasvatustieteen tunnusomaisia piirteitä ja suuntauksia

Tiedettä itseään koskevat kysymykset ohjaavat kasvatustieteen intressejä.  Tieteen itseymmärrys pohtii tieteenteoreettisia ongelmia. Kasvatustieteen ongelmakentät voidaan jakaa kasvatustoimintaan, kasvatustieteeseen ja kasvatustieteen teoriaan. Kasvatustieteen tarkastelutasot auttavat ymmärtämään eri ongelmakenttiä ja tutkimusalueita. Metateoria tarkoittaa kasvatustieteessä teoriaa, jonka avulla kasvatustieteen itsensä kohteena olevia kysymyksiä pohditaan. Kohdeteorian tarkastelutasona on kasvatustiede ja kohteen tasona kasvatuskäytäntö mukaillen Köningiä (Siljander, 2014). Kohdeteorian ja metateorian eroja voidaan selittää kohdeteoreettisen ja metateoreettisen ongelmanasettelun eroavaisuuksilla. Siljanderin kirjassa esitetään esimerkki siitä, kuinka tutkija, joka tarkastelee koulua, on kohdetasolla kiinnostunut, mitä koulussa tapahtuu. Vastaavasti metateorian tasolla tukija pohtii sitä, miten, mitä varten ja millä ehdoilla, koulua tarkastellaan ja tutkitaan. Metateoriassa on huomioitava myös tiedekäsitys, johon koulun tutkiminen pohjautuu (Peltola, 3.LUENTO Kasvatuksen ilmiö, teoriat ja käytännöt - 410067P, 2016).

Kohdeteorian ja metateorian suhteen keskinäinen suhde on kasvatustieteen tieteenhistoriaa, jota yritetään ratkaista tutkimalla erilaisia ilmiöitä. Siljanderin mukaan on tarkastelutasoilla on selkeä yhteys toisiinsa. Kasvatustieteen periaatteita on määritelty metateoriassa. Tutkimuksia säätelevät normit ja kasvatustiedettä käsitys päämäärästä.  Nämä seikat ohjaavat sitä, minkälaista tiedon tuottaminen on. Tieteeseen kohdistuvia odotuksia tulee kasvatuskäytännöistä, jotka voivat asettaa ehtoja sille, millä tavoin tutkimusta voidaan tehdä (Siljander, 2014). 

Oppiminen on tärkeä ja välttämätön edellytys niin kasvatuksessa kuin kasvatustieteellisten ilmiöiden tutkimisessa. Ihmisten osaaminen perustuu oppimiseen ja sen avulla he sopeutuvat ja kehittyvät erilaisissa ympäristöissä. Jo lapsesta saakka, opimme asioita ilman opetustakin tai tietoisia keinoja.  Kielen opiskelu kehittyy lapsilla huomaamatta ympäristöä seuraamalla, matkimalla yms.  Itse opiskelussa opiskelija omalla toiminnalla ja asenteella on tärkeä rooli, vaikka suotuisissa olosuhteissa opetus voikin edistää joidenkin taitojen, osaamisen kehittymistä ja erilaisten ilmiöiden ymmärtämistä (Pruuki, 2008 ).

Kun kasvatustiedettä määritellään, mitään yksiselitteistä tai yleisesti hyväksyttyä tapaa ei ole jaotella kasvatustieteen eri tapoja ja kriteeristöjä.  Kasvatustieteen filosofiset lähtökohdat ja tapa, kuinka kasvatustieteen luonnetta käsitellään tieteelliseltä kannalta vaihtelevat suuresti. Kasvatustieteen historiaa tarkasteltaessa, kasvatustieteen varhaisvaiheisiin eli 1700-luvn ja 1800-luvun taitteeseen liittyy se, että kasvatustiede saavutti itsenäisen aseman ja sille luotiin peruskäsitteistöä. Siljander kirjoittaa teoksessaan Systemaattinen johdatus kasvatustieteeseen näin, että tähän varhaiseen vaiheeseen kuului kasvatusfilosofinen ja kasvatusta koskeva teoreettinen keskustelu, jonka avulla uutta tiedettä eli tieteellistä pedagogiikkaa perusteltiin ja sen toimintaa samalla kehitettiin (Siljander, 2014).

Johann Friedrich Herbartia pidetään kasvatustieteen perustajana ja hän esitti 1800-luvun alussa kasvatusta koskevan systemaattisen tieteellisen tutkimuksen tarpeesta ja vaatimuksesta. Allagemeine Pädagogik vuonna 1806 hahmotti uuden tieteenalan suuntaviivat.  Ajattelu- ja keskusteluperinnettä tuolta ajalta kutsutaan pedagogiseksi tai kasvatus- ja sivistysteoreettiseksi traditioksi (Siljander, 2014).

Empiiriseksi  kasvatustieteeksi alettiin kutsua 1800-luvun lopulta lähtien alkanutta toista traditiota. Empiirisessä mallissa korostettiin kokemusperäistä luonnetta. Alkuvaiheessa esikuvina pidettiin kasvatustieteessä modernin luonnontieteen lähestymistapaa. 1960-luvulta lähtien on otettu käyttöön nimitys empiiris-analyyttinen kasvatustiede (Siljander, 2014).

1960-luvun poliittinen liikehdintä synnytti kriittisen kasvatustieteen, jonka lähtökohtina olivat marxilainen filosofia ja Frankfurtin koulukunnan kriittisen teorian jatkamaan Habermansin teorioihin. Nykyinen kasvatustieteen kehitys on muuntautunut yhä monikerroksisempaan suuntaan. Kasvatustiedettä ja tieteellistä tutkimusta leimaavat uusien käsitysten muotoutumiset. 1980-luvulla alkanut käänne on muuttanut perusajattelumalleja. Kommunikatiivinen kasvatustiede ja konstruktivismi ovat viitoittaneet näitä kahta suuntausta perusajattelumallien muutosten suuntaan. Kommunikatiivisessa kasvatustieteessä pedagogista toimintaa yritetään tarkastella sosiaalisena interaktiona. Lähtökohtana on idea, jossa vuorovaikutus on tasavertaista niin kasvattajan kuin kasvatettavankin välillä. Kasvatettava ja kasvattaja ovat yhteistyökumppaneita (Siljander, 2014).

Kasvatustieteeseen konstruktivismi on tullut sekä kognitiivisen psykologian että yhteiskuntatieteiden puolelta kehitettyjen menetelmien kautta. Ajattelutapojen kirjo on monisäikeistä ja ihminen luo toiminnallaan jatkuvasti luovia sekä rakentavia ratkaisuja, jotka konstruoivat todellisuutta (Siljander, 2014)

3.       Kriteerit, joiden täyttyminen tekee toiminnasta kasvatusta

Arkisessa elämässä ihmiset puhuvat kasvatuksesta ja ymmärrämme asian merkityksen. Jokaisella meistä on mielipiteemme lasten ja nuorten kasvatukseen; mitä asioita pitää ottaa huomioon eri ikäkausina yms. Yksilöllisesti toteuttamaamme ei niin tiedostettua toimintaa, me pystymme käsittelemään huomattavasti laveammin ja helpommin kuin niitä tekijöitä, joita meidän pitää alkaa määritellä tieteellisesti ja hallitusti. Kasvatuksen syvällisemmän merkityksen pohtiminen tekeekin yksikertaiselta näyttävät asiat ongelmallisiksi ja monimutkaisiksi. Siljander on määritellyt kasvatusta kriteerien ja muutamien perusmääreiden kautta, joita kasvatustieteessä on huomioitu jo varhaisista vaiheista lähtien. Teoreettisen pohjansa kasvatustieteet ovat saaneet mannereurooppalaisilta ja saksalaisilta kehittäjiltä. Kielellä ja sen merkityksillä on vaikutuksensa, koska eri kieli- ja kulttuurialueilla kasvatukseen liittyy omia erityispiirteitään ja vivahteitaan (Siljander, 2014).

3.1. Intentionaalisuus

Toiminnan intentionaalisuus merkitsee tarkoituksellisuutta. Kasvatuksen tavoitteena on saavuttaa jotain tietoista ja tarkoituksellista toimintaa. Pedagogisen kausaliteetin ideassaan J.F. Herbart korosti, sitä, että kasvattaja pyrkii toiminnallaan vaikuttamaan kasvatettavaan ja hänen kasvu- ja sivistysprosessiin. Vaikka toiminta on tavoitteellista, lopputulosta ei voi kuitenkaan ennakoida. Intentionaalisuus viittaa myös siihen, että olemassa olevaa elämäntapaa ja yhteiskuntajärjestystä pyritään tavoitteellisesti muuttamaan ja kehittämään erilaisiin utopioihinkin perustuen.  Modernissa kasvatusajattelussa tieto ei ole annettua ja muuttumatonta (Siljander, 2014). Oppimisessa käytetään nykyään erilaisia menetelmiä ja tekniikoita, jotka auttavat opiskelijoita ja opettajia vuorovaikutuksessa, mutta keskeistä ei ole teknologia vaan se, että oppimisesta innostutaan yhdessä. Erilaiset ongelmat, jännittävä tapaukset motivoivat meitä työskentelemään sitoutuneesti. Puhutaan innostavasta pedagogiikasta ja oivaltamisen ilosta, jonka avulla voidaan saavuttaa huimia oppimistuloksia ja kehittää asioita eteenpäin niin yksilöllisesti kuin vuorovaikutuksessa muiden kanssa (Lonka, 2014 ).

3.2. Interaktiivisuus

Interaktio on vuorovaikutteista yhteistoimintaa ihmisten välillä. Vastavuoroisuudesta huolimatta kasvattajan ja kasvatettavan välinen interaktio ei ole tasavertaista, koska kasvattaja on aikuinen, täysi-ikäinen ja vastaavasti kasvatettavalla ei ole vielä vastaavaa kompetenssia, joka liitetään täysi-ikäiseen. Kasvattajan on otettava sosiaalisessa vuorovaikutuksessa huomioon kasvatettava kehitys- ja kasvuprosessien keskeneräisyys (Siljander, 2014).

3.3. Interaktion epäsymmetrisyys

Kasvattajalla on erityinen vastuu silloin, kun puhutaan interaktion epäsymmetriasta. Epätasavertaisuus on otettava huomioon kasvatuksessa niin, että kasvattajan on rajattava oma toimintaansa aikuisten pelikentällä, mutta toisaalta hänen tavoitteenaan pitää olla kasvatettavan aikuiseen maailmaan vienti.  Kasvatettavalta puuttuu vielä alaikäisinä ja eri kehitysvaiheissa kypsyyttä kohdata erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa erilaisia ihmisiä. Kasvattajan tehtävänä on tukea lapsia ja nuoria kohti itsenäisiä ratkaisuja tekeviksi aikuisiksi (Siljander, 2014).

3.4. Pakon ja vapauden ristiriita

Pedagoginen paradoksi eli ristiriita syntyy siitä, kun kasvatustoiminnalla on asetettu tietynlaisia vaatimuksia, jotka rajoittavat kasvatettavaa väliaikaisesti. Kaiken kasvatustoiminnan tavoitteena on edistää vapautta ja kasvatetun itsenäisyyttä. Pedagogisen interaktion ja pedagogisten tilanteiden yleinen ja jatkuva rakentuminen perustuu siihen, että kasvatettava itsenäistyy ja pääse vaikuttamaan omaan sivistysprosessiin. (Kivelä, 1997)

4.       Kasvatuksen kolme perustehtävää

Kasvatuksella on pedagogien tarkoitus, jolla vaikutetaan kasvatettavan sivistykseen, sosialisaatioon ja yksiköllisen identiteetin rakentamiseen prosessien kautta.  Siljanderin mukaan kasvatuksen identiteettitehtävä on yleensä sisällytetty kiinteästi sekä sivistystehtävään että sosialisaatiotehtävään, mutta hän on halunnut tuoda sen esille kirjassaan erillisenä asiana (Siljander, 2014).

4.1. Sivistystehtävä

Sivistys  perustuu aina yksilön ja sosiokulttuurisen maailman väliseen vuorovaikutukseen. Yksilö ei voi elää tyhjiössä yksilöpainotteisesti vaan mukana täytyy olla ympäristö, jolle alttiiksi asetutaan. Ulkoisella maailmalla on erilaisia vaatimuksia, pakotteita ja pyrkimyksiä, joita kutsutaan ulkoiseksi determinaatioksi joissain tapauksissa. Omassa sivistysprosessissaan yksilön on irrottauduttava ulkomaailman pakonalaisuudesta, kun hän alkaa tulla itsenäiseksi ajattelijaksi ja toimivaksi subjektiksi.  Sivistykselle ominaisesta ristiriidan tilasta ei kuitenkaan ole ulospääsyä, koska itsemääräytyvyyden ja vierasmääräytyvyyden jännite on jatkuvaa (Siljander, 2014).

4.2. Sosiaalisaatiotehtävä

Käsitteenä sosiaalisaatio on ollut kasvatustieteessä suhteellisen lyhyen aikaa, vaikka itse sosialisaatio aiheena on  varmasti yhtä vanha kuin kasvatus.  Sosialisaation määrittelyssä otetaan huomioon aikaisempien sukupolvien tiedot ja taidot sekä niiden välittyminen seuraavalle sukupolvelle. Perheet, suvut ja heimoyhteisöt siirsivät esimodernissa yhteisöissä perimätietoa sukupolvelta toiselle. Modernissa yhteiskunnassa tietojen ja taitojen välittäjinä ovat pedagogiset instituutiot ja eri koululaitokset. Ylläpitäviä tekijöitä olivat aikaisemmin mm. tavat, arvot, rituaalit, arvostukset, normit, jotka liittyvät sosialisaatioon ja kulttuuriperinnön siirtymiseen. Modernissa yhteiskunnassa on siirrytty heterogeeniseen aikaan, vaikkakin erilaisia alaryhmiä, alakulttuureja yms. on muodostunut yhdistävien ja erilaisten näkemysten kautta.  Sosiaalisaation suhteen tehdään jatkuvaa valintaa. Opetuksen ja pedagogisten valintojen kautta voidaan vaikuttaa siihen, miten koulutus ja kasvatus voidaan jalkauttaa sosialisaatioon. Toisaalta nopeasti kehittyvä yhteiskunta on pedagogiselta kannalta ongelmallinen siitä syystä, että mitä erilaisten koulutusten opintosuunnitelmiin tulisi sisällyttää ja mitä kulttuurista ydinainesta koulutusohjelmien tulisi välittää opiskelijoilleen.  Sosialisaation avulla voidaan uusintaa tai uudistaa kulttuuria. Uusintaminen tarkoittaa sitä, että seuraava sukupolvi omaksuu suhteellisien samanlaisia tapoja, aineellista hyvinvointia yms. kuin aikaisempi sukupolvi. Uudistaminen tarkoittaa jonkin ennalta arvaamattoman uuden syntymistä itse sosialisaatioprosessiin. (Salonen, 1997)

4.3. Identiteettitehtävä

Kasvatuksen tehtävänä on itsenäiseksi subjektiksi kannustaminen. Kasvava persoonallisuus eli subjektiivinen identiteetti tarvitsee rakentuakseen muutakin kuin oppeja, taitoja, asenteita ja sosiaalisia kompetensseja.  Kasvava identiteetti kehittyy omasta tahdosta ja suhteesta ympäröivään maailmaan. Yhteiskunnan arvot ja toimintatavat suhteutetaan omaan identiteettiin. Sitoutuminen ja mukautuminen normeihin, arvoihin, sosiaalisen ympäristön tarjoamiin rooleihin ovat vaatimuksia, mutta kasvavaan itsenäiseen subjektin kehittymiseen kuuluu myös kyky yksilöllisen identiteetin löytämiseen uusilla, omiin tarpeisiin mallinnetuilla keinoilla. Kasvatuksen sivistystehtävänä on painottaa sitä, että tahtoa ja kykyä pitää olla ylittää erilaisia raja-aitoja etsiessään identiteettiään (Siljander, 2014).

5.       Pohdinta

Olen pohtinut esseessäni sitä, mitä kasvatustiede on? Lähdin rakentamaan tekstiäni muutamien kasvatustieteen perusteosten ja kasvatustieteen peruskurssin luentojen kautta. Kasvatustieteen historiaan pohjautuvia tietoja olen käyttänyt esseessäni ja olen tavoitellut sitä, että pohdin mahdollisimman tiiviisti käyttämiäni käsitteitä. Olen koko ajan yrittänyt pitää mielessäni sen, että miten nämä kaksi seuraavaa näkökulmaa nivoutuvat yhteen:  miten kasvatustiede ymmärretään ja miten kasvatus määritellään  ja miten se huomioidaan eri kasvatustieteen suuntauksissa.  Kasvatustieteen osa-alueet ja periaatteet sivistyskykyisyys (kasvatuspsykologia), vaatimus itsenäiseen toimintaan (didaktiikka), kontekstuaalisuus (kasvatussosiologia) ja sivistyneempi tulevaisuus (Kasvatusfilosofia) ovat pedagogisen teorian taustalla (Peltola, Luento 4 Kasvatuksen ilmiö, teoriat ja käytännöt - 410067P, 2016). Kasvatustieteen kenttä on laajentunut ja perinteisten metodien rinnalla on tullut uusia keinoja kasvatuksen ilmiöiden tutkimiseen.  Modernissa yhteiskunnassa  yksilöllisyys ja toisaalta vuorovaikutteisuus korostuvat. Meillä paremmat digitaaliset välineet ja teknologiat kuin aikaisemmin ja meille tarjotaan erilaisia palveluja esim. koulutuksessakin, joissa yksilölliset tekijät on huomioitu erinomaisesti.

6.       Lähdeluettelo

 

Hätönen, M. R. (2008 ). Näkökulmia oppimiseen . Helsinki : Edita Prima Oy .

Kivelä, A. (1997). Pedagoginen toimintateoria ja sosialisaatioteoria (Vuosik. Kasvatus ja sosialisaatio ). (P. Siljander, Toim.) Helsinki: Gaudemus.

Lonka, K. (2014 ). Oivaltava oppiminen . Keuruu : Otavan kirjapaino Oy .

Peltola, M. (2016). 3.LUENTO Kasvatuksen ilmiö, teoriat ja käytännöt - 410067P. Oulu : Oulu yliopisto .

Peltola, M. (2016). Luento 4 Kasvatuksen ilmiö, teoriat ja käytännöt - 410067P. Oulu : Oulun yliopisto .

Pruuki, L. (2008 ). Ilo opettaa. Tietoa, taitoa ja työkaluja . Helsinki : Edita Prima Oy .

Salonen, T. (1997). Kasvatustieteen luonteesta ja mahdollisuuksista. (P. Siljander, Toim.) Helsinki: Gaudemaus.

Siljander, P. (2014). Systemaattinen johdatus kasvatustieteeseen. Tampere: Vastapaino.